IL: Sotilaat osasivat myös ottaa ilon irti

Rovaniemeläinen Tuomas Honka julkaisi syksyllä isänsä sotapäiväkirjoihin perustuvat muistelmat. Hongan Lassin sota kertoo kolmen sodan tapahtumista yhden kokijan, Lauri Hongan näkökulmasta.

Tarkat muistiinpanot sekä tuhat kirjettä ja korttia syventävät tietojamme siitä, minkälaista oli elää parhaat nuoruusvuodet isänmaata puolustaen.

Lauri Honka (1921-2000) muistuttaa, että hänen ikäpolvensa nuoruuteen kuului sota ja ilo otettiin irti silloin, kun se oli mahdollista. Elämä sotareissuilla olikin ajoittain värikästä.

 

Lauri Honka.
Lauri Honka.

 

Hongan Lassin sota 1939-1945.

IL: Veteraanit kutsuttiin Linnan juhliin

Sain kunnian haastatella kahta rovaniemeläisveteraania, jotka olivat saaneet kutsun Linnan juhliin. Sekä Arvi Räsänen, 94 että Aarne Rautiola, 94 ovat yhä hyvässä kunnossa, seuraavat veteraaniasioiden hoitamista tässä maassa ja tietävät, kuinka arvokas asia itsenäisyys on.

”Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon
taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sä silloin
askel jo uupunut on
lapset ja lastemme lapset
teidän nyt vuoronne on.
Hoivatkaa, kohta poissa on veljet
muistakaa, heille kallis ol’ maa
kertokaa lasten lapsille lauluin
himmetä ei muistot koskaan saa.
Hymni soi holvissa hiljaa
tummana kaipuuta soi
aika on korjannut viljaa
sarka jo kynnetty on.
Ammoin me marssimme kahden
tulta löi taivas ja maa
rannoilta Äänisen lahden
kelle nyt kertoa saa…”
Kutsu.
Kutsu Linnan juhliin.
Aarne Rautiola.
Aarne Rautiola.
Arvi Räsänen.
Arvi Räsänen.

Arvi Räsänen ja Aarne Rautiola saivat kutsun Linnan juhliin.

Oma kanava avattu YouTubessa

Nuoriso kyseli kesäkuussa Lähteentien Pirtin myynnin jälkeen, että mitäs äiti olet ajatellut tehdä. Vastasin, että alan tubettajaksi. Lapset sanoivat, että se on todella noloa ja onneksi meillä on eri sukunimi.

No, en nyt ihan tubettajaksi ole ryhtymässä, mutta ajatus alkoi kiehtoa. Kesän aikana perehdyin niin suomalaiseen kuin kansainväliseen tubetus-kulttuuriin ja huomasin, että tarjonta on suunnattu lähinnä nuorille ja sisältö on melkoista menoa ja melskettä.

Pohdiskelin, olisiko minusta tyhjänhöpöttäjäksi ja tulin siihen lopputulokseen, että ei.  Oman YouTube-kanavan sisältö alkoi hahmottua kymmenien keskustelujen jälkeen ja nyt Simoskat -kanava on katsottavissa YouTubessa.

Luvassa on uutistoimittajan muutaman vuosikymmenen kokemuksella perusjournalismia eli henkilöhaastatteluja, tarinoita Rovaniemestä ja rovaniemeläisistä, kauniita kuvia kotikaupungistamme ja hieman musiikkia.

Kaikkea sellaista, mikä voisi kiinnostaa yli 50-vuotiaita, kun elettyä elämää on jo jonkin verran kertynyt. Eli ei räppiä, ei liian nopeasti vaihtuvia videonpätkiä tai heiluvia kuvia, räjähtävää toimintaa.

Ideoinnissa isona apuna on ollut kansantaitelija Leo Vierelä, jonka kirjoituksia Pertti Kivimäki tulkitsee. Alkutunnuksen musiikki on Leon sävellys. Teknisestä toteutuksesta vastaa Risto Viitanen.

Ja kun kanava saa riittävästi tilaajia ja näyttökertoja, tavoitteena on myös kaupallinen yhteistyö paikallisten yritysten kanssa.

Mirja-Liisa Lindström oli ensimmäisen ohjelmamme Mitä kuuluu -henkilöhaastattelussa.
Maarit Simoska, Risto Viitanen ja Mirja-Liisa Lindström ja ensimmäisen jakson kuvaukset Kirkkolammella. Mirja-Liisa aloitti henkilöhaastattelujen sarjan.

 

IL: Kun opettaja väsyy ja vaihtaa alaa

Sain mahdollisuuden kuulla ja kuunnella erään miesopettajan näkemyksiä koulumaailmasta.

Tarina on ajankohtainen, realistinen ja näin syyslukukauden alkaessa puhutteleva.

Iltalehti julkaisi tekstin tänään nettisivuillaan klo 7. Päivän aikana juttua oli kommentoinut lähes 400 lukijaa.

Tämä kertoo koruttomasti, että kyseessä ei ole vain yhden väsyneen opettajan vuodatus, vaan yleisempi ilmiö: opettajilta on viety mahdollisuudet tehdä kenties maailman tärkeintä työtä.

Kun olen päässyt taas vähitellen toimittajan rooliin, yhteiskunnallisen keskustelun virittäminen merkittävästä aiheesta tuntuu pahuksen hyvältä. Uutisaiheet ovat uutisaiheita, ja kun sellaiseen yhä kykenee reagoimaan, tästä voi tulla vielä mielenkiintoinen matka uuteen elämänvaiheeseen.

Mitä meille tapahtuu, jos opettajat siirtyvät vähitellen muihin tehtäviin, jos yhteiskunnan perusta murenee pala palalta ja jos lapset ja nuoret jäävät tuuliajolle?

Siinäpä pohdittavaa – meille kaikille.

Opettajan synkkä yksinpuhelu.

Juhlapuhujana Songan Tervajuhlilla

Songan Tervajuhlilla 14.7.2019

Arvoisa juhlayleisö,

kun eilen ajelin Simon merenrantakylien kautta lapsuuteni maisemissa, mietin, kuinka syvällä omat juureni ovat jokivarren ihmisissä, pienissä kylissä, suvuissa, yhteisöllisyydessä, johon havahtuu vasta sitten, kun joku joukosta lähtee, kun jokin aikakausi loppuu ja huomaatkin olevasi aikuinen, keski-ikäinen ja elämä on aivan toisaalla.

Kun eilen ajelin, mietin tätä puhetta ja kuinka helppoa olisikaan etsiä kaupunkistrategiasta pari näppärää kohtaa Kylien Rovaniemestä ja rakentaa puhe niiden varaan. Siitä puheesta olisi tullut lyhyt, sillä kylien Rovaniemi on kuihtunut pariin lauseeseen ja epämääräiseen mainintaan siitä, että kylien elinvoimaisuus turvataan niiden vahvuuksia hyödyntäen. Mitä tämä tarkoittaa, en ole aivan varma.

Tähän me olemme päätyneet, me poliittiset päättäjät. Ainoa asia, josta ilmeisesti olemme yksimielisiä, ovat tietoliikenneyhteydet, joita on tarkoitus kehittää koko Rovaniemen alueella.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, mutta toisinaan tuntuu, että olemme jumiutuneet vain miettimään säästöjä kaupungin heikon rahatilanteen vuoksi, olemme näköalattomia, unohdamme tämän kylien kaupungin mahdollisuudet.

Meidän pitäisi rakentaa Rovaniemeä ihmisten, asukkaidemme tarpeille, mutta siinä vaiheessa kun alamme keskustella siitä, miten hyvä elämä, arki ja sen edellytykset turvataan tässä kaupungissa, olemmekin jo erimielisiä. Meillä on upeita ajatuksia yhteisöllisyydestä ja välittämisestä, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, sivistyksestä, ylisukupolvisuudesta, kestävästä luontosuhteesta jne. Kun pitäisi nähdä kauas, hahmotella tulevaisuuden luottamushenkilö- ja hallinto-organisaatiota, alammekin pohtia oman viiteryhmämme tulevia luottamuspaikkoja tai sitä, kenen johtajan vakanssi lakkaa ja kenen ei. Jälleen olemme luomassa uutta, mutta onko uudistamisen näkökulma rovaniemeläisten, meidän omien asukkaiden parhaaksi vai kenen.

On turha kirjoittaa jaloja puheita, jos ei aio toimia niiden mukaisesti. On viisautta lakkauttaa aluelautakunnat ja todeta, että ne ovat paperinmakuisia ja tehottomia, kalliita kokeiluja, että niihin on ollut vaikea saada tasa-arvolain mukaisesti riittävästi asiasta kiinnostuneita naisia ja miehiä mukaan. Että aluelautakuntien lausunnoille ei ole päätöksenteossa annettu niille kuuluvaa arvoja, kuten jätehuoltoasiassa tai Yläkemijoen nuorisotilakiistassa olemme huomanneet. Olisikin järkevämpää kehittää uusi foorumi, jossa esimerkiksi kylien kehittämiseen tähtääville toimille saataisiin suoraan taloudellista tukea ja raha kanavoituisi nopeasti tekemiseen, ei kokousrutiinien pyörittämiseen. Uskallammeko me tehdä uudistuksia, joilla olisi myönteisiä vaikutuksia asukkaiden kuulemiseen ja kylien toimintaan? Yhdessä?

Mikälainen sitten pitäisi olla Kylien Rovaniemen? Olisiko se sellainen, jossa jokainen voisi nukkua yönsä rauhassa ja toivo olisi aina pelkoa suurempi?

Olisiko se sellainen, jossa arjen lähipalveluja olisi asukkaiden tarpeisiin eri tavalla tuotettuna tarjolla, kaupunki olisi kaavoittanut riittävästi tontteja, jotta ne, jotka kaipaavat maaseudun rauhaan, voisivat täällä elää ja jopa yrittää? Ounasjoen ja Meltauksen kouluratkaisujen pitkittyminen ovat esimerkkejä siitä, että meillä osalla keskikaupungin päättäjistä on vaikeaa hyväksyä kylille tulevia investointeja, odotamme, että päiväkoti – ja kouluikäisten perheet muuttavat kyliltä ja ne vähäiset miljoonat voisisiin hyödyntää sinne, missä asukkaita on enemmän. Tämä ei ole kylien Rovaniemen kestävää politiikkaa.

Yksin voi olla rauhassa oikeassa, mutta yhteistyössä sopien voimme jotakin saada aikaiseksi. Yhteisöllisyys näkyy ja kuuluu kylien Rovaniemen tapahtumissa, jotka kylmästä kesästä huolimatta keräävät satoja ihmisiä yhteen, etsimään juuriaan, vaihtamaan kuulumisia.

Kun eilen ajelin Simosta kotiini Rovaniemelle, tähän Euroopan suurimpaan kaupunkiin, jonka vahvuus on kylissä ja meissä kaikissa, mieleeni muistui muutaman vuosikymmenen takaa vuotsolaisen Tiina Aikion runo. Ehkä siinä on sitä samaa nuoren tytön haikeutta, mitä liittyy aina muutokseen, myös kylien toimintaympäristön muutokseen, mutta myös siihen, että meillä kaikilla on vahvat juuret ja tunnesiteet äitiemme ja isiemme elämänmuotoon ja maaperään.

Lopuksi Tiina Aikion kaunis runo jostakin nuoruudestamme:

Se oli silloin kun mättäät olivat

punaisenaan hilloja

kun maitolaituri seisoi aivan suorassa

kun äitini hame ratkesi porraspuulla

törröttäneeseen naulaan

kun navettapolulla eivät puunjuuret

erottuneet niin selvästi

Lapsuuteni aika, elämäni kultahiekkaa.

 

Nyt ovat hillamättäät tekoaltaiden alla.

Pellot pantu pakettiin

eikä maitolaituria tarvita.

Äitini hame leikattu matonkuteiksi

ja remontin aikana uusittu

porraspuut.

 

Nyt ovat navettapolkua varjostaneet

puut paljastaneet juurensa

ja minä olen aikuinen.

 

Sitten kun olen kuollut

unohtavat kai miltä hilla maistui.

 

Juhlapuhujana.
Kuva: Elli Koivuranta.