Suunnittelin pitkään vanhojen oppilaiden kutsumista pirtille. Aina oli jotain kiireellisempää, ja tapaaminen siirtyi eteenpäin. Haluan kerätä kouluun liittyvät muistot talteen, sillä se on osa kotiseutuhistoriaa, osa naisten koulutusmahdollisuuksien historiaa.

Nyt hallussani on valokuvia, todistuksia ja käsitöitä 1940-luvulta alkaen, mukana on jopa joulujuhlaan vuonna 1946 runoiltu kronikka nuorista naisista ja opettajatar Hilda Lukkarisesta.

Hain Lapin kulttuurirahastolta avustusta julkaisun tekemiseen, mutta se evättiin. Siemen on kuitenkin kylvetty, materiaalin keruu on aloitettu ja koulun kaikki naistoimijat oppilaista entisiin opettajiin ovat tuottamassa tarinoita menneistä vuosista.

Ja se ensimmäinen kokoontuminen. Aurinko paistoi, ja puheensorina täytti pirtin. Osa oli kaivanut vinttien kätköistä vuosikymmeniä sitten tehtyjä käsitöitä ja esitteli niitä muille kuin äiti pienokaistaan. Äärimmäisellä rakkaudella.

Nykyisin Espoossa asuva Sirkka Mokko-Ketola kertoo piirtäneensä lapsesta alkaen. Pienten lasten äitinä ja toimisto- ja myymälätöissä piirtäminen jäi vuosiksi taka-alalle, kunnes noin 50-vuotiaana hän alkoi harrastaa sitä ahkerasti uudelleen.

- Aloitin harrastuksen uudelleen akvarelleilla. 1990-luvulta alkaen olen koko ajan Espoossa suorittanut erilaisia taideopintoja.

Sirkka Mokko-Ketola kokee maisematyöt omimmikseen.

- Lumi ja jää nousevat töissäni voimakkaasti esille. Ehkä pohjoiset juureni tulevat sillä tavoin näkyville.

Sirkka Mokko-Ketola muistelee osallistuneensa kansakoulujen piirustuskilpailuun 1950-luvulla.

- Lapin kilpailun voitin ja valtakunnallisessa olin toinen. Työni oli esillä ulkomailla saakka. Ostin palkintorahoilla polkupyörän, ja se oli siihen aikaan iso asia.

Sirkka Mokko-Ketola on räätäreiden sukua. Hän muistelee ommelleensa ensimmäisen leningin 13-vuotiaana asiakkaalleen.

Lukuvuoden 1964-65 hän opiskeli ompelua Rovaniemen naiskotiteollisuuskoulussa (eli pirtillä). Nykyisin hän ompelee juhlapukuja tilauksesta.

- Muun muassa Linnan juhlissa pääministeri Kataisen rouvan puku oli minun ompelemani.

Liisa Niska-Mölläri luonnehtii itseään moni-ilmeisesti käsityöläiseksi. Tarkkakätinen Niska-Mölläri on työskennellyt työurallaan maanmittaustoimistossa piirtäjänä. Suurperheen äiti on ammentanut voimia piirustus- ja maalausharrastuksestaan.

Liisa Niska-Mölläri on halunnut Mokko-Ketolan tapaan oppia koko ajan jotain uutta niin menetelmistä kuin materiaaleistakin. Tervolan käsi- ja taideteollisuusoppilaitos on tullut hänelle tutuksi aikuisvuosien opinahjona

Niska-Möllärin töissä kuvastuu vahvasti myös pohjoinen maisema ja eletty elämä.

Nykyisin Liisa Niska-Mölläri ohjaa esimerkiksi kansalaisopiston kädentaitoryhmiä.

Aurinko paistoi, ja mieli oli iloinen.

Yhteislauluosuudessa mukana oli noin 80 laulajaa. Leo Vierelä säesti tuttuun tyyliinsä hanurilla, Viljo Askola ja Väinö Alatalo laulattivat. Molemmat esittivät myös muutamia lauluja soolona, Viljo Lokki-valssinsa ja Väinö Rautavaaraansa.

Hauska ohjelmanumero oli myös Olli Hiltusen Anttilan keväthuumaus-tanssi.

Ja kun miehet lauloivat seisten meille naisille Niin minä neitonen sinulle laulan… kansainvälisen naisten päivän kunniaksi, kyyneleet olivat silmissä muillakin kuin minulla.

Kiitos kaikille halauksista, läsnäolosta, välittämisestä.

Pirtti tarvitsee meitä kaikkia!

- Olin työssäkäyvä pienten lasten äiti. Siivosin komeroa, kun sieltä putosi silkkitilkkuja lattialle. Sammutin imurin, aloin nykiä lankoja tilkuista ja sommitella niistä taulua. Siitä tuli ensimmäinen miniatyyritauluni, hän muistelee.

Luonnonsilkki on siitä lähtien ollut Eila Puhakalle rakas materiaali.

Eila Puhakka opetteli öisin ja iltaisin käsityökeskus Luhdissa kutomaan.

- Ruokatunnilla juoksin kysymässä neuvoja ohjaajilta.

Eila Puhakka on kotoisin Sodankylästä Kitisen varrelta. Lapsuuden suurperheessä oli tehtävä paljon töitä, joten harrastuksille ei ollut aikaa.

- Karkasin luontoon. Opin kunnioittamaan luonnon voimia ja ymmärtämään, mikä voimavara se meille on. Isän ja ukin tarinat jäivät mieleen, tunnen olevani itsekin kuin suosta nostettu.

Kun Eila Puhakka jäi päivätyöstään eläkkeelle, hän ryhtyi opiskelemaan Tervolassa artesaaniksi.

- Minussa on ikuinen uteliaisuus. Halusin nähdä, mitä teoriat puhuvat siitä, mitä olin tehnyt jo kauan.

35 harrastusvuoden jälkeen hän rekisteröi toiminimensä EiLappin.

- Sisustaminen houkutteli. Aloitin kuvataiteiden opiskelun Lapin yliopistossa. Se on laajentanut näkemyksiä tekstiilitaiteissa ja sisustuksessa.

Eila Puhakka hyödyntää ennakkoluulottomasti erilaisia materiaaleja. Puuvilla, pellava, silkki, kupari, peili, kelo ja vaikka hopea ja kulta seikkailevat hänen töissään.

Eila Puhakan tekstiilitaidetta Lähteentien pirtillä 28.2.2012 saakka. Näyttely avoinna ma-ke klo 10-15.

Pohjatyö on vajaassa kolmessa vuodessa tehty. Pirtti on löytänyt kävijänsä, sillä esimerkiksi erilaisissa perhejuhlissa viime vuonna oli mukana useita tuhansia vieraita.

Pirtillä on järjestetty konsertteja, taidenäyttelyitä, koulutustilaisuuksia, seminaareja, kokouksia.

Pirtin vahvuus on niissä ihmisissä, jotka järjestävät tilaisuuksia. Tunnelmallinen pirtti luo puitteet. Kun siihen yhdistyvät hyvä ruoka, musiikki ja muu ohjelma, onnistumiseen ei muuta tarvita.

Ikäihmisten palveluissa on myös edistytty, ja niiden järjestämisessä tulee kaikille äärettömän hyvä mieli.

Ja hyvä mieli tulee aina, kun saavun punaiseksi maalatun pirtin pihalle.

Joku fiksu on sanonut, että olemme ihmisiä vain muiden ihmisten ihmisyyden kautta. Ja kun haluamme toteuttaa jotakin tässä maailmassa, se tapahtuu yhtä paljon muiden ihmisten työn ja saavutusten ansiosta kuin omiemme.

Ei yhtään hullumpi ajatus.

-  Olin aikoinaan Liisa Elorannalla harjoittelijana ja opettelin perusteet. Myös Eini Kestilä ja Anna-Liisa Kantola ovat opettaneet minulle paljon posliinista, lasista ja öljymaalauksesta, Helena Rapakko kertoo.

Helena Rapakon mielestä tekniikan hallitseminen on kaikessa tärkeää.

-  Olen itse kehitellyt monenlaista yrityksen ja erehdyksen kautta. Esimerkiksi korut ovat pikkutarkkaa työtä, jota tykkään tehdä. Pidän myös korujen muotojen hakemisesta. Väri, muoto ja viiva ovat keskeisiä. Muut murheet unohtuvat, kun mietin, miten jokin asia toimisi.

Helena Rapakko on tehnyt koruja yli kaksikymmentä vuotta. Hänestä on mukavaa, että ne ovat levinneet eri puolille maailmaa.

Helena Rapakko on miehensä Matin kanssa ollut perustamassa kuvataideyhdistys Maahisia. Hän on toiminut aktiivisesti myös Lapin kuvataideseura Palaksessa.

Kemijärven kuuluisa taidemaalari Juho Kyyhkynen oli Helena Rapakon isoisän veli. Joskus leikillään Helena miettiikin, olisiko hänen pitänyt käyttää taitelijanimenään Kyyhkystä.

Ainakin muutamissa tuoreimmissa töissä esiintyy taiteilija Helena Kyyhkynen.

Helena Rapakko on Lähteentien pirtin joulukuun taitelija. Näyttelyssä on esillä muun muassa herkkiä lasi- ja posliinienkeleitä. Näyttely on avoinna ma-ke klo 10-15.

Pari viikkoa sitten vierailimme seniorikuoron, Aven ja Jouttikeron kuoron harjoituksissa.

Jouttikeron valikoitui mukaan eksoottisen nimensä vuoksi.

Ajoimme pimeässä reilut 50 kilometriä Sodankylän suuntaan. Valaistu, kaunis kappeli kohosi pimeydestä. Kappelin muotoillut mäntypenkit, räsymatto lattiassa ja koruttoman kaunis alttaritaulu sykähdyttivät.

Harjoiteltavat kappaleet olivat osin vanhoja tuttuja, osin uusia joululauluja. Kuoro on niin pieni, että sen äänet eivät riitä Hoosiannan laulamiseen. Hoosiannaa se laulaa kuitenkin yhdessä kirkkokansan kanssa, sillä Hoosianna on pienellä kylällä yhteisöllinen kokemus. Siihen ei tarvita erillistä kuoro-osuutta.

Kun kuorolaiset lauloivat kuvauksia varten Hoosiannaa pihalla, valkoinen jänis tuli hautausmaan poikki kuuntelemaan laulua.

Kahvitauko on tärkeä osa Jouttikeron kuoron harjoituksia. Taitava vaimoväki leipoo vuorotellen tuoretta kahvileipää, ja Tauno ja Heino, kuoron ainoat miehet, pääsevät helpommalla.

Kahvipöydässä viriää innokas keskustelu siitä, minkälaisia oikeaoppiset kampanisut ovat: sokerilla vai ilman, entä se sakaroiden määrä.

Kotimatkalla mietimme, ymmärtääköhän seurakunta, kuinka merkittävä rooli kappelin kuorolla on kyläläisten elämään? Jos asioista tarkasteltaisiin vain euroilla, pientä kuoro ei kannattaisi ylläpitää. Joskus kyseessä ovat kuitenkin suuremmat arvot kuin raha.

Tekstiilityön lehtori Marjatta Lampela (Vuohelainen) menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen huhtikuussa.

Marjatta Lampela oli syntynyt Käkisalmessa, josta hän joutui lähtemään evakkoon kaksi kertaa.

Hän valmistui käsityönopettajaksi Helsingin käsityöopettajaseminaarissa. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli Kemijärven seminaari. Rovaniemen naiskotiteollisuuskoulussa Marjatta Lampela toimi tuntiopettajana 1960-luvulla. Rovaniemellä hänet muistetaan käsityönopettajna muun muassa Rovakadun yläasteelta ja Vaaranlammen peruskoulusta.

Eläkkeelle jäätyään Marjatta Lampela alkoi harrastaa tilkkutöitä.

Marjatta Lampela oli aktiivinen Rovaniemen Karjalaseuran jäsen. Hän oli myös Finn Quiltin, Lapin kuvataideseura Palaksen, Veteraaniopettajien ja Kalevalaisten Naisten jäsen.

Muistonäyttely on Rovaniemen Karjalaseuran kunnianosoitus Marjatta Lampelan elämäntyölle.

Elämässä aina jotain jää kesken

Seija Ulkuniemen tilateokset Kasvuhuone (2000) ja Lepopaikka (2004) ovat esillä pirtillä joulukuun loppuun saakka.

Seija Ulkuniemi saa katsojan pohtimaan, miten käskyihin ja kieltoihin pitäisi suhtautua ja miksi. Pitäisikö kukkaa kastella vai jättää kastelematta? Keinutuolissa voi keinua rauhassa ja antaa ajatusten kulkea.

Nykyaikana on aina kiire, mutta Seija Ulkuniemi muistuttaa, että elämässä jää aina jotain kesken.

Sitä on toisten hyvä jatkaa.